Tämä on elämäni vaikein postaus.

Elämä yleensä ja oma elämäni on mietityttänyt minua viime aikoina. Paljon. Liikaa. Olen potenut pientä ikäkriisiä (tai oikeastaan ikä-ällistystä), pelännyt päämäärättömän ajelehtimisen jatkuvan eläkeikään asti, katunut ja lopettanut katumisen, miettinyt elämän tarkoitusta ja motiivejani toimia, niinkuin toimin ja puhua, niinkuin puhun.

Tajusin taas vaihteeksi, että joistain ajatuskuvioista ja käsityksistä itsestään täytyy luopua. Ollakseen lähempänä sitä, mitä haluaa olla, mitä oikeastaan jo on; ihan okei tyyppi ja riittävän hyvä ihminen. Ihan tarpeeksi kaikkea. Kuitenkin melko tyytyväinen ja suht hyvässä paikassa suunnilleen hyvään aikaan. 

Päätin myös luopua joistain konkreettisimmista asioista, jota eivät enää palvele tarkoitustaan. 

Yksi luopumislistalla olevista asioista on tämä blogi. 

Rappiotäti työelämän ruikuttamisineen on alkanut tympiä. Onhan tämä minua ja elämääni, mutta kun minulla on niin paljon muutakin elämässä kuin väsymystä, harmia ja epävarmuutta.

Päiväkirjanomaisena blogina Rappiotäti ei muutenkaan ole kovin toimiva, koska olen jo pitkään itse rajoittanut kirjoittamistani. On paljon tunnelmia ja aiheita, jotka ovat minulle ajankohtaisia ja mielen päällä. Joista saattaisin haluta kirjoittaa, mutta en vain osaa tai pysty. En osaa sanoa, johtuuko kykenemättömyys puolijulkisesta bloggaamisesta vai siitä, että joistain jutuista ei vain halua kirjoittaa puolihuolimattomasti sanoja peräkkäin räiskien hassulla nimimerkillä.

Niin, ja kukapa vuositolkulla tahtoisi olla Rappiotäti! On niitä kauniimpiakin nimiä. Esimerkiksi oma ristimänimeni. On siis aika lopettaa Rappiotätinä oleminen, ja oltava jotain muuta.

Joku ei-bloggaavista ystävistäni joskus sanoi, että bloggaaminen on muuttanut minun elämäni. Pidin sitä liioitteluna, mutta oikeastaan se ei ole kovin kaukana totuutta.

Bloggaaminen on muuttanut elämääni aika lailla. Elämäni on paljon parempaa kuin ennen bloggaamista. 

En usko, että maltan pysytellä erossa Blogistanista, vaikka tämä ensimmäinen blogini loppuukin tähän. Pidän nyt  pitkähkön tauon palatakseni aikanaan uudella otteella ja nimellä takaisin. 

Rappiotäti on vielä muutaman viikon vapaasti luettavissa, minkä jälkeen laitan tämän salasanan taakse eläköitymään.  Kommentoin muiden blogeissa nimimerkillä Rappiotäti, kunnes saan uuden blogin pystyyn. 

Lämmin kiitos teille lukijoille, blogiystäville näistä vuosista. Kiitos luetuista sanoista, kiitos kommenteista. Jos jollain on kysyttävää tai kommentoitavaa yksityisesti, niin sähköpostiosoite löytyy edelleen sivupalkista. 

Onpa haikea olo. Taidan mennä itkemään silmät päästäni, sniff! Voikaa hyvin, kaikki te, jotka ette uuteen blogiini syystä tai toisesta eksy tai löydä.

********************

On ihmisiä, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi, mutta satunnaisesti ajautuvat pelottavan lähelle aikuisuutta. Rappiotäti saattaa olla yksi heistä.

Sain eilen kuulla, että äitini muuttaa puolentoista kuukauden kuluttua.  Minun kaupunkilaisäitini päätti yllättäin muuttaa pieneen ja sievään varsinaissuomalaiseen kylään, muutama päivä sitten lehdestä bongaamaansa vuokra-asuntoon.

Olisin voinut kopsahtaa tuolilta kuullessani uutisen, ellen olisi sattumalta istunut autossa, jossa penkiltä putoaminen melko hankalaa.

Äitini tuleva, ilmeisesti erittäin, kiva koti ei onneksi ole aivan korvessa. Se sijaitsee varsin keskeisellä paikalla kylässä, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Lähistöllä on palveluita: ruokaravintola, jonkinlainen venesatama, kesäaikaan myös nettikahvila. Bussilla pääsee pikkukaupunkiin 25 - 30 minuutissa, busseja kulkee pari kertaa päivässä kumpaankin suuntaan ja pysäkki on aivan hänen tulevan kotinsa lähellä.

Mutta kuitenkin. Maalle. Ei takaisin Helsinkiin, ei pääkaupunkiseudulle, ei edes pikkukaupunkiin vaan maalle. En olisi ikipäivinä ajatellut, että äitini aikuisten oikeasti tahtoisi muuttaa maaseudulle.

Ensihämmästyksen ja ohikiitäneen epäilyksen hetken jälkeen tulin iloiseksi äitini puolesta. Kerroinkin sen hänelle puhelimessa useampaan kertaan. On rohkea veto muuttaa noin vain paikkaan, jossa ei ole koskaan ikimaailmassa asunut. Kesämökkihän meillä on ollut melko lähellä, mutta silti!

Puhuin eilen tulevan maalaismummelin kanssa pitkän puhelun aiheesta. Tänään äitini soitti peräti kaksi kertaa, koska "oli niin täpinöissään, että pitää soittaa jollekin". Hän kertoili jo kenties turhankin yksityiskohtaisesti tulevasta kodistaan, kotitalostaan ja kotikylästään, mutta olen nämä pari päivää jaksanut kuunnella kärsivällisesti. Näin iloista, tyytyväistä ja innostunutta äitiä minulla ei ole ollut aikoihin.

Ja tapahtui ihmeenkaltainen: pitkästä aikaa huomasin ajattelevani, että kannattaisi ottaa mallia äidistä. Jospa vaikka opettelisi tarttumaan yhtä rohkeasti tilaisuuksiin, kun niitä eteen tupsahtaa. Antaisi palaa myös silloin kuin kyseessä on nk. isommat päätökset.

Voisi olla erittäin terveellistä kytkeä ylenmääräinen harkinta ja turhanpäiväinen epäröinti välillä pois päältä.

Nostan täällä kuvitteellista hattua äidilleni. Vaikka välimme eivät aina ole mutkattomat, ajoittain melko huonotkin, olen tällä hetkellä ylpeä hänestä. Vaikka hänen ratkaisunsa paljastuisi huonoksi ideaksi, hän on silti uskaltanut muuttaa elämäänsä radikaalisti viittä vaille seitsemänkymppisenä.

Pointsit siitä.

(Lisäksi olen oikein tyytyväinen siitä, että ensi kesänä äidin lihapatojen ääreltä on 3oo metriä merenrantaan, uimarantoja on parikin lähietäisyydellä, lähistöllä on kuulemma hevostalli, pihalla omena- ja luumupuita. Lapsuuden mökkipaikka ja siellä päin asuvat sukulaiset ovat inhimillisen pyörämatkan päässä. Ei hassumpaa.)

Ajattelin varovasti siirtää blogini haudan partaalta elävien kirjoihin ja kertoilla kuulumisia.

Olen ollut nyt kuukauden epävirallisesti työttömänä. Tosin piipahdin viime viikolla pari päivää toimistotäteilemässä, mutta muuten olen lähinnä yrittänyt toipua puolen vuoden työpestistä ja mennä eteenpäin.

Ajatuksenahan oli levätä noin viikon verran ja ryhtyä sen jälkeen rauhallisesti, mutta tarmokkaasti hommiin. Hankkia osa-aikatyö ja elvyttää keskenjääneitä asioita.

Ihan ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Ensinnäkin stressini on ollut syvempi kuin ymmärsinkään. Ihan sormia napsauttamalla en ole siitä päässyt vaan huomaan helposti solahtavani takaisin "pakko tehdä nyt heti tehokkaasti"-moodiin. Lihakset kiristyvät ja pikkuasiat ottavat päähän.Sen jälkeen alkaa ottaa päähän se, että ottaa päähän.

Stressinpurkua ei ole helpottanut, että olen edelleen hieman kipeä, mikä on ajoittain todella turhauttavaa ja pelottavaakin. Pari päivää saatan olla parempi ja sitten olo alkaa taas huonontua. Nyt asiaa tutkitaan vihdoin kunnolla. Toivottavasti näille vaivoille löytyy joku järkevä ja helposti hoidettavissa oleva selitys.

Vaikka suurin osa tästä työstä vapaasta kuukaudesta on mennyt terveyden kanssa säätämiseen (ja siitä huolestumiseen, mikä on turhaa ja tyhmää, mutta inhimillistä), niin jotain sentään olen saanut aikaiseksi:

Ukulelen sulosoinnut kiirivät kodistani nykyään päivittäin. En voi paljoakaan laulaa tällä hetkellä, joten on lohdullista, että voi edes soittaa.

Sain myös parisen viikkoa muutaman päivän mittaisen rentouttavan neulomiskohtauksen, sekä innostuin uudelleen korujen tekemisestä. On tullut kokkailtua ( ja syötyä ) innokkaasti siksi, että  että yritän vältellä ylenpalttista tupakoimista.

En ole vältellyt ainoastaan sauhuttelua, vaan olen muun muassa kodinhoidollisilla verukkeilla laiminlyönyt erään tekstin valmiiksi kirjoittamista ja saippuantekemisen aloittamista. Kummatkin projektit ovat minulle sen verran tärkeitä, että niitä ilmeisesti jonkin aikaa vielä pitää vältellä.

Olen myös hakenut muutamaa osa-aikatyöpaikkaa. En ole onnekseni saanut niitä, sillä muuten painaisin satavarmasti taas töitä puolikuntoisena kahden tai pahimmillaan kolmen ihmisen edestä. Nyt alkaa kuitenkin jo olla sellainen olo, että osa-aikatyöstä voisi olla enemmän hyötyä kuin haittaa, joten toivottavasti löydän jotain pientä hommaa lähiaikoina.

Ja vaikka hermoja rassaa ja tulevaisuus tuntuu todella epävarmalta, niin huomaan itsessäni kevään merkkejä. Aurinko saattaa hymyilyttää ihan pelkällä olemassaolollaan. Ajatus lämpimistä kesäilloista kutkuttaa.

Kesällä - tai oikeastaan jo loppukeväästä - tuntuu olevan niin paljon helpompaa olla murehtimatta turhia. Ehkä ajoittain jopa aidosti elää hetkissä, tarttua niihin. Minulla on ollut ikävä huolettomia hetkiä. Olen varma, että niitä on tulossa. Aivan kohta. Ehkä jo tänään muutama! Ja kesän lähestyessä päivä päivältä enemmän.

Mainitsin tänään bussipysäkille tallustellessani valitsevani useimmiten jonkun toisen bussipysäkin Hakaniemen torin pysäkin sijaan, jos se mitenkään tuntuu järkevältä. Tuo torin laidan pysäkki saa minut jotenkin surumieliseksi, välillä jopa hieman ahdistuneeksi. Varsinkin toriajan ulkopuolella. 

Bussiin päästyäni mietin, että minun Helsingissäni on muitakin paikkoja, jotka tuntuvat tai ovat ainakin joskus tuntuneet painostavilta ja ankeilta ilman järkevää syytä. Yksi surumielisyyttä aiheuttava paikka on Pohjoisen ja Eteläisen Rautatiekadun alue Etu-Töölössä. Lähes aina, kun kävelen siellä päin, alkaa hieman ahdistaa. Muistan kokeneeni tuon alueen ankeaksi siitä lähtien, kun kävelin siellä ensimmäisen kerran. Siitä täytyy olla jo yli parikymmentä vuotta.

Toinen melankoliaa esiin houkutteleva paikka oli aikoinaan junaradanvarsi Ravintola Kaisaniemen tienoilla. Tämä paikka ei enää tunnu niin surumieliseltä kuin aikaisemmin, mutta pieni haikeus siinä vieläkin on. Tämä saattaa liittyä jotenkin hitaasti ohi koliseviin juniin, mutta en osaa sanoa, miksi hitaasti kolisevat junat muka olisivat masentavia. Varsinkin kun siedän oikein hyvin Helsingin ja Pasilan rautatieasemia. (Sen sijaan inhoan suurinta osaa pääkaupunkiseudun juna-asemista, todennäköisesti siksi, että ne ovat usein aika rumia.)

Koffin entisten tehtaiden tienoolla, Tehtaankadun lähistöllä olen myös kokenut ankeita fiiliksiä toistuvasti. Hietalahden tori on minulle rakas kirpputori ja itse Tehtaankatukaan ei ahdista. Mutta välissä on pieni alue, joka jostain syystä tuntuu ikävältä.

Nyt, tätä kirjoittaessani huomaan, että nuo ja muutamat muut selittämättömästi surumieliset paikat ovat kaikki jonkun alueen reunamilla.

Mutta jos laitamilla oleminen tuntuu minusta ankealta, miksi sitten pidän rantakallioilla istuskelusta? Eikä minua myöskään ollenkaan ahdista se, että asun kolmen kaupunginosan rajalla. Bussin odottelu Haapaniemen kentän laidalla on ihan neutraalia, mutta Hakaniemen torin vieressä kököttäminen ahdistaa. (Nyt, kun alan tarkemmin miettiä, niin ratikan odottelu Brahen kentän laidalla taas tuntuu välillä ahdistavalta. Käpylän urheilukentän, Raviksen, laita taas on ihan jees. Aargh!)

Hämärää. Tätä pitää miettiä joskus oikein ajan kanssa. Onkohan muillakin vastaavia selittämättömän pikkuahdistuksen paikkoja. Kertokaa ihmeessä, jos on!

Edit. Korjasin muutaman lyöntivirheen ja sen sellaista.

Nykyisestä työsuhteestani on enää muutama päivä jäljellä. Vaikka olo on ajoittain jopa hieman haikea, ei irtisanomiseni kaduta. Jo tämänhetkinen vaikeuteni jakaa pitkään yksin hoitamiani työtehtäviäni toiselle, kertoo että on aika vaihtaa maisemaa. Ei näin.

Olen jo suunnitellut vaikka minkälaista tekemistä itselleni. Nostanut työelämän katkaisemia proggiksiani takaisin päivänvaloon, suunnitellut opiskelua, hakenut osa-aikaisia töitä parista paikasta.

Jotenkin on sellainen olo, ettei näinkään.

Täytyy ymmärtää levätä. Maata sohvalla nenä kiinni kirjassa tai nukkuen tai vaikkapa tuijottamalla kattoon. Tehdä asioita rauhallisesti. Olla varaamatta koko viikkoa täyteen hammaslääkäriaikoja, hierontoja ja muuta vastaavaa, jota en ole voinut hoitaa koska olen ollut hyvin sidottu tiettyihin työaikoihin. Eikä kai ole mikään pakko juosta heti ensimmäisellä vapaammalla viikolla ilmottautumassa kursseille, kirjoittaa blogia ja vähän muutakin joka päivä, harjoitella soittamista kaksi tuntia päivässä, käydä uimassa vähintään kolme kertaa, neuloa muutamat villasukat ja tehdä hulluna koruja ja saippuaa.

Suunnilleen tuollaista viikko-ohjelmaa huomasin laativani mielessäni, pelkästään siitä ilosta, että olen vihdoin vapaa tekemään kaikenlaista. Mutta mihin ihmeeseen minulla oikein on kiire? Ei tuolla tavalla tulla nautinnollisen joutilaaksi, tuolla menolla saadaan toinen (palkaton) uuvahtaminen heti perään.Tai ainakin syyllisyys siitä, ettei saakaan kaikkea edellä mainittua aikaiseksi.

Nyt olisi korkea aika oppia etenemään hitaasti. Tällä sätkimisellä ei mennä eteenpäin vaan kierretään kehää. Tai saadaan sydäri alle nelikymppisenä. Jos on pakko tempoilla joka suuntaan, niinkuin minun ilmeisesti on, niin tehdään sitten niin. Mutta rauhallisemmin.